Älkää nipistäkö mua

Noniin. Nyt on kurssi päässyt alkamaan. Luokkahuone on täynnä tyhjiä päitä, jotka imevät tietoa kuin sienet ja yrittävät vaivihkaa tutkia ketä muita samalle kurssille on eksynyt. On yksi valkotukkainen poika, yksi pariskunta, yksi tosi pieni tyttö, yksi IB lukion käynyt, yksi aasialainen, yksi hujoppi porkkanapää ja yksi, joka vaihtaa kampaustaan tunnin aikana ainakin kolme kertaa. Nimiäkin alkaa pikkuhiljaa muistaa, mutta ketään ei vielä tunne henkilökohtaisesti.

Into on tällä hetkellä valtava. Tietoa juo kuin janoinen. Vaikka toki ensimmäiset pari tuntia nyt, kun olemme puhuneet vain jostain vahvoista ja heikoista sidoksista ja dispersiovoimista niin on saanut vähän pyöritellä peukaloita. Hyvin kertoo kiinnostuksen tasosta se, että kirjoittelin kaksi A4 paperia täyteen päiväkirjaa, kun en jaksanut kuunnella.

Nopeasti kyllä aika menee, mutta mikäs siinä. Menköön: sitä nopeammin olen lääkiksessä ja pääsen muuttamaan yksin asumaan.

Aivan, kuka pudottaisi minut täältä pilvilinnoista, jotta tajuaisin, että EN VÄLTTÄMÄTTÄ pääsekään lääkikseen ja pysty muuttamaan ensi kesänä pois kotoa?

Varmaa on se, että lääkiksen pääsykokeet on edessä ennen kuin huomaankaan!

Äiti haluaa tehdä mun kanssa mielikuvaharjotuksia: rentoudun ensin, sitten ajattelen, että herään ja on pääsykoepäivä, käyn lenkillä, pakkaan, lähden pääsykoepaikalle, ilmottaudun, istuudun saliin 600 muun kanssa, saan paperin eteeni, alan kirjottamaan ja pähkäilemään, en kuule mitään häiriöääniä, osaan vastata kaikkeen ja olo on turvallinen. Näin kun ajattelen, mun pitäisi olla mieleltäni valmis siihen tilanteeseen toukokuun loppuun mennessä. Onhan siinä tavallaan järkeä: toukokuussa minä olen käynyt pääsykoesalissa suorittamassa pääsykokeen jo monia satoja kertoja, kun muut vasta astuvat sinne ensimmäistä kertaa. hehe.

Toivottavasti kukaan ei nipistä mua, jos vaikka olen unessa ja herään.